Koulupolku on turvattava varhaiskasvatuksesta korkea-asteelle, jotta jokaisella suomalaisella lapsella ja nuorella on yhdenvertainen mahdollisuus oppia, kasvaa ja kehittyä.
Varhaiskasvatus ja perusopetus
Yhteiskunnan pystyssä pysymiseen tarvitaan hyvinvoivia asukkaita ja työntekijöitä, jotka kokevat olevansa tasa-arvoisesti osa yhteiskuntaa elämänsä alusta asti. Tällä hetkellä on huoli siitä, mihin suuntaan Suomi on menossa alueellisen eriytymisen suhteen – jo nyt on nähtävissä, että on alueita, joissa tasa-arvoinen ja yhdenvertainen varhaiskasvatus ja perusopetus eivät toteudu.
Varhaiskasvatus on todellisessa kriisissä – sekä työntekijöiden paineiden että osaajapulan takia. Pelkkä koulutuspaikkojen lisääminen alalle ei kuitenkaan suoraan lisää varhaiskasvatuksen henkilöstöä, vaan tarvitaan ihmisiä, jotka haluavat hakea varhaiskasvatuksen opettajaksi, sosionomiksi ja hoitajaksi. Kysymys onkin erityisesti arvostuksesta: kuinka saamme nuoria innostumaan varhaiskasvatuksesta ja siellä työskentelystä? Kuinka saamme jo alalla olevat ammattilaiset pysymään siellä?
Meidän on löydettävä keinot, jolla alan arvostus saadaan nostettua sen ansaitsemalle tasolle. Yksi suuri haaste tämän hetken tilanteessa on se, ettei varhaiskasvatuksesta kuule perinteisen tai sosiaalisen median kautta kovinkaan paljoa positiivisia asioita. Monesti puheet luovat todellisuutta, ja todellisuus on mielestäni sitä, että haasteista huolimatta varhaiskasvatuksen arjessa on todella paljon arvokkita asioita ja tilanteita, joita saamme kokea yhdessä lasten kanssa.
Varhaiskasvatuksen arki tulee rauhoittaa ja mahdollistaa lapsille pitkäkestoinen leikki, jossa he oppivat muun muassa keskittymis- ja vuorovaikutustaitoja, sillä nämä taidot ovat elintärkeitä, ja ne vaikuttavat esimerkiksi perusopetuksessa toimimiseen.
Varhaiskasvatus on oikea paikka tunnistaa myös lasten tuen tarpeita, jolloin niihin on helppoa löytää oikeanlaisia tukitoimia. Siksi näenkin, että on tärkeää saada varhaiskasvatuksen osallistumisaste korkealle. Kaksivuotinen esiopetuskokeilu voi olla ratkaisu tuen tarpeiden tunnistamiseen tarpeeksi varhaisessa vaiheessa. Odotankin innolla kaksivuotisesta esiopetuskokeilusta saatavaa loppuraporttia.
Varhaiskasvatukseen panostaminen näkyy aina myös peruskoulun arjessa lasten ja nuorten hyvinvointina, vähenevinä erityisopetusresursseina ja näiden kautta myös opettajien hyvinvointina. En väitä, että asia olisi näin suoraviivainen ja yksinkertainen, mutta myös tämä ennaltaehkäisevä näkökulma tulee ottaa huomioon.
Perusopetus on ollut Suomessa pitkään korkeatasoista, mutta meidän tulee huolehtia, että se on sitä jatkossakin. Perusopetukseen ei pidä tehdä suuria muutoksia, vaan nyt tulee keskittyä ydinasioihin, kuten arjen sujumiseen, oppilaiden yksilölliseen huomioimiseen, tuen tarpeiden arviointiin ja näiden tarpeiden tukemiseen.
Meidän tulee löytää keinot arkityöhön, jossa opetukselle annetaan aikaa ja opettajille työrauha opettamiseen. Liian suuret ryhmät ja liian vähäinen opetusresurssi aiheuttavat luokkiin levottomuutta ja opetuksen fokus siirtyy arjessa selviämiseen. Ryhmät tarvitsevat riittävästi aikuisia, jotta oppimisen mahdollisuudet ja tarvittavat tukitoimet kyetään tarjoamaan kaikille lapsille. Liian monen asian opettaminen liian nopeasti ei edistä uusien asioiden omaksumista eikä anna oppijalle mahdollisuutta itse oivaltamiseen. Kolmiportainen tuki on saatava kuntoon, jotta inkluusio todella toimii.
Yksi tärkeistä asioista, johon meidän pitää myös löytää toimivia ratkaisuja, on S2-opetuksen laatu. Meidän tulee turvata S2-opetus ikä- ja osaamistasoisesti niin, että oppijalla on mahdollisuus kehittää kielitaitoaan mahdollisimman vaikuttavasti. Tähänkin ratkaisu on riittävät resurssit: riittävästi opettajia, joilla on riittävästi aikaa järjestää laadukasta opetusta. Lisäksi tulee löytää lisää keinoja luokanopettajille lisäkouluttautua S2-oppijoiden tukemiseen.
Kouluille tulee taata riittävä perusrahoitus, jolla kouluarjen opetustyötä toteutetaan pitkäjänteisesti. Opettajien työhyvinvointia ja ydinosaamista eikä lasten oppimista ja kasvua lisätä hankepohjaisella rahoituksella – opettajilta tulevan palautteen perusteella hankkeet kuormittavat ja haastavat arkityössä onnistumista. Tulevalla hallituskaudella onkin keskityttävä ala- ja yläkoulun perustarpeisiin ja -rahoitukseen ja lopettaa hankehumppa.
Vaikka monista asioista päätetäänkin kuntatasolla, tulee valtion kohdistaa kunnille riittävät rahalliset resurssi palvelun toteuttamiseen. Kuntien ollessa taloudellisissa vaikeuksissa, on sopeutustoimia tehtävä tulevina vuosina. Valtion tulee turvata omilla kasvuun ja oppimiseen kohdennetuilla rahoitusmuodoilla se, etteivät sopeutustoimet vaikuta negatiivisesti hyvinvointivaltion keskeisiin palveluihin: koulutukseen ja varhaiskasvatukseen.
Toinen ja kolmas aste: lukiot, ammatillinen koulutus, korkeakoulutus
Laadukkaalla varhaiskasvatuksella ja perusopetuksella luomme pohjaa jatko-opintoihin ja varmistamme, että mahdollisimman moni löytää toiselta asteelta sellaisen polun, jota haluaa kulkea. Toisen asteen koulutuksen sisältöjen tulee olla yhdistelmä, joka vastaa niin yhteiskunnan ja työelämän osaamistarpeisiin kuin myös oppijan osaamisen kehittämiseen ja tavoitteiden saavuttamiseen.
Tällä hetkellä suuri osa nuorista “valitsee” perusopetuksen jälkeen kolmen erilaisen polun välillä: lukion, ammatillisen koulutuksen tai näiden hybridin eli kaksoistutkinnon. eri taustoista tulevilla nuorilla on kuitenkin hyvin erilaiset mahdollisuudet hakeutua eri koulutuksiin. Toisia ohjataan jo varhain pohtimaan kiinnostavaa korkeakoulu-uraa, kun taas toiset eivät saa minkäänlaista kannustusta koulunkäyntiin tai eri ammattivaihtoehtojen kartoittamiseen. 9. luokan lopulla nuoret ovat siis keskenään hyvinkin eriarvoisissa asemissa sen suhteen, mitä mahdollisuuksia he kokevat itsellään olevan.
Toisen asteen saavutettavuudesta puhuttaessa tulee myös käsitellä lukioiden ja ammatillisten koulujen sijaintia. On hyväksyttävä, että jokaisessa kunnassa ei voi olla toista asteen oppilaitosta. Siten nuoren valinnanmahdollisuuksia säätelevät konkreettisesti myös riittävän lähellä olevien oppilaitosten tarjonta: mihin tutkintoihin lähimmässä ammattikoulussa koulutetaan ja mitkä ovat lukioiden pisterajat?
Väestökatoalueilla lukiokoulutus ja ammatillinen koulutus on kuitenkin mahdollista järjestää nykyistä useammin samoissa organisaatioissa ja toisen asteen yhteistyötä voidaan syventää myös muilla toimenpiteillä. Ammatillisen koulutuksen ja lukiokoulutuksen toimintatapojen ja -prosessien uudistamista tuleekin viedä eteenpäin, mutta keskiössä tulee aina olla koulutuksen laatu.
Lukiokoulutuksesta puhuttaessa kysyn, onko valinta todellinen ja lukiokoulutukseen pääsy todella saavutettavaa, jos lukioon pääsyyn vaaditaan liki kahdeksan keskiarvoa? Tarvitsemme lisää lukiopaikkoja, mikä vaatii myös resursseja yhteiskunnalta. Lukioon tulee päästä myös isommilla paikkakunnilla ilman huipputodistusta, ja pienemmiltä paikkakunnilta koulumatka tulee kyetä pitämään kohtuullisena esimerkiksi kattavien julkisten liikenneyhteyksien avulla.
Toivottuja tuloksia saamme ainoastaan silloin, kun lukio-opetus on myös pedagogisesti laadukasta. Lisäksi meidän tulee huomioida se, että lukio-opiskelijat ovat moninainen joukko, joka tarvitsee myös yksilöllisiä tukimuotoja, ohjausta ja kuulemista. Toisesta asteesta puhuttaessa keskustelu ajautuu herkästi lukiokeskeiseksi. Ammatilliset oppilaitokset ovat yhtä keskeinen osa toista astetta, sillä yhteiskunnassa tarvitaan myös muita kuin lukiotaustaisia työntekijöitä.
Kauppakamarikyselyn (2022) perusteella 55 prosenttia yrityksistä tarvitsee nimenomaan ammatillisesta koulutuksesta valmistuvia työntekijöitä. Meidän tuleekin kohdistaa lisärahoitusta ammatilliseen koulutukseen, sillä tarvitsemme tulevaisuudessa eri koulutustaustan omaavia eri alojen rautaisia ammattilaisia.
Ammatillisen koulutuksen reformin (2018) myötä ammatillisen koulutuksen laadun on pitkään raportoitu laskeneen kuin lehmän häntä (lue lisää esim. tästä Ylen jutusta). Tarvitsemmekin ammatilliseen koulutukseen lisää lähiopetusta sekä pedagogista ja laadukasta opetusta ja ohjausta, jotta ammattiin opiskelevat ja valmistuvat saavat riittävät sekä yleis- että ammattitaidot.
On tärkeää, että myös ammatillisessa koulutuksessa panostetaan ammatillisten opintojen rinnalla yleissivistävään opetukseen. Suomen koulutusjärjestelmässä ammatillinen koulutus ja lukiokoulutus takaavat paperilla yhtäläisen kelpoisuuden hakeutua korkeakoulutukseen. Keskeinen kysymys on kuitenkin se, toteutuuko tämä todellisuudessa? Miksi esimerkiksi vain murto-osa yliopisto-opiskelijoista on amistaustaisia? Kaikkien nuorten tulee saada korkeakoulussa tarvittavat valmiudet riippumatta siitä, kumman väylän nuori on valinnut peruskoulun jälkeen: lukion vai ammattikoulun.
Pääsykokeet tulee palauttaa keskeiseksi sisäänpääsyväyläksi korkeakouluihin todistusvalinnan rinnalle. Nykyinen todistusvalinta kuormittaa nuoria, sillä sen myötä tulisi tietää yhä nuorempana, mille alalle haluaa lähteä opiskelemaan, jotta osaa jo varhain tehdä oikeita opiskeluvalintoja. Pääsykokeet mahdollistavat opiskelemaan pääsyn myös niille, keiden todistus ei ole huipputasoa tai niille, jotka ovat löytäneet innostuksen korkea-asteella opiskeluun vasta myöhemmässä elämänvaiheessa. Lisäksi pääsykokeen avulla hakija pääsee tutustumaan opiskeltavaan alaan jo ennakkoon ja pohtimaan, onko ala itselle soveltuva ja mieluisa.
Korkeakouluissa tulee perusrahoituksen noston lisäksi uudistaa järjestelmä kannustamaan laadukkaaseen opetukseen ja tutkimukseen, jotta suomalainen korkeakoulutus säilyy laadukkaana myös jatkossa. Opetusalan ammattijärjestö OAJ, Suomen lukiolaisten liitto SLL ja Suomen Ammattiin Opiskelevien Liitto SAKKI ry ovat koonneet eduskuntavaaleihin liittyen omat vaalitavoitteensa, jotka ottavat kantaa siihen, mitä meidän tulee tulevina vuosina kasvatuksen ja koulutuksen alalla tehdä. Sitoudun kansanedustajaehdokkaana edistämään näiden toteutumista.