Katsoin Ulkolinja-dokumentin Lissabonin huumeiden käyttöhuoneista. Asuessani kaupungissa 1990-luvun loppupuoliskolla sain olla terveydenhuoltoyksikön mukana alueen favelassa jakamassa puhtaita neuloja ja tarjoamassa terveydenhuoltopalveluita alueen huumeidenkäyttäjille. Tätä ennen 1980-luvun lopulla sain nähdä, millainen New Yorkin huumetilanne oli Harlemin yöllisillä kaduilla.

Olen kirjoittanut käyttöhuoneista myös kriittisesti: yliannostuksia, myrkytyksiä ja psyykkistä oireilua tapahtuu niissäkin. Myös lähialueiden asukkaiden pelko erityisesti lasten ja naisten puolesta sekä yleisesti ryöstön ja väkivallan uhriksi joutumisesta ovat yleistä. Toivoisin, että käyttöhuoneiden yhteydessä tuodaan selkeästi esiin myös päihteistä kuntoutumisen vaihtoehtoja.

Huolissani olen myös Jyväskylän laajentuneesta huumeongelmasta. Esimerkiksi synteettisen muuntohuumeen alfa-PvP:n on todettu aiheuttavan arvaamatonta psyyken hajoilua, persoonallisuuden muutosta ja raakaakin väkivaltaa. Niin sanottuja kovimpiakin aineita käyttäneet ovat varoitelleet muita huumeidenkäyttäjiä tästä, siitä johtuvan äärimmäisen arvaamattoman käytöksen ja välittömän addiktoitumisen vuoksi. Useat keskustan asukkaat ovat myös kertoneet pelkäävänsä keskustan kaduilla liikkumista jo päiväsaikaan, ilta- ja yöajasta puhumattakaan.

Ongelman helpottamiseksi tarvitaan ripeitä ennalta ehkäiseviä ja matalan kynnyksen toimia sekä vahvistettua perusterveydenhuoltoa. Tämä voi olla vaikkapa keskustelutukea perusterveydenhuollossa päihdehoitajan, sosiaalityöntekijän tai psykologin kanssa. Tarvitaan myös neuropsykiatrista diagnostiikkaa ja asianmukaiset tukitoimet. Hoitamatonta ADHD:tä on kovinkin usein pyritty itselääkitsemään päihtein, tuhoisinkin seurauksin.

Liian usein työllisyyspalveluiden psykologina törmään tilanteisiin, joissa asiakkaiden neuropsykologisia haasteita ei ole tutkittu peruskoulussa, ei toisella asteella eikä välttämättä vielä korkeakouluopinnoissakaan, vaikka asiakas kuvaa selvät oireet vuosien haasteinaan. Seurauksina saattaa olla useitakin keskeytyneitä opintoja, pitkäaikaistyöttömyyttä, itsetunnon laskua, mielialahaasteita, eristäytymistä ja päihteiden käyttöä, jolla pyritään lääkitsemään päänsisäistä sekamelskaa.

Olenkin monesti pohtinut, mikä asiakkaan tilanne mahtaisi olla, jos hän olisi saanut neuropsykologiset tutkimukset ja mahdollisen diagnoosin sekä siihen liittyvän hoidon ja kuntoutuksen jo varhaisvaiheessa.

Yhteiskuntamme on tunnetustikin juuri niin vahva kuin heikoin lenkkinsä. Vahvistakaamme jokaista hoitopolun ja avun lenkkiä niin, että kansalaisille syntyy yhtäläinen tunne tulla mukaan yhteiskuntamme tärkeinä osasina rauhan, turvallisuuden ja hyvinvoinnin rakentajina.

Kirjoittaja on psykologi Jyväskylän työllisyyspalveluissa,
Keski-Suomen hyvinvointialuevaltuuston varavaltuutettu ja
Suomen Psykologiliiton hallituksen jäsen