Outi Alanko-Kahiluoto kirjoitti 2.2. FB-sivuillaan omaisten vastuun kasvattamisen huolista, mm. tutkimuksista, joiden mukaan 1/3 suomalaisista ajattelee, että naisten hoivavastuuta perheissä olisi luonnollista lisätä, – näin kokevat erityisesti nuoret miehet. 45 % suomalaisista on puolestaan sitä mieltä, että aikuisten jälkeläisten tulisi kantaa yhä enemmän taloudellista vastuuta ikääntyneistä vanhemmistaan.

Kommentoin Outin kirjoitusta ”Outi, niin vahvasti samaa huolta kanssasi jaan tämän(-kin) asian suhteen. Yhteiskunnan tukirakenteiden tulisi tarjota turvaa elämänkaaren eri vaiheissa. Ne omaiset, jotka kykenevät voimavarojensa, taloudellisen kantokyvyn tms. puitteissa, auttavat myös luonnostaan läheisiään. Kaikilla ei myöskään ole, syystä tai toisesta, sellaisia läheisiä välejä omaisiin, että vastaavanlainen auttaminen olisi mahdollista, tai välttämättä edes turvallista.”

Ikääntyville naisille ei ole kohtuullista automaationa sälyttää lisävastuita mm. todellisen palveluasumisen tukea tai selkeästi ympärivuorokautista hoivaa tarvitsevien vanhempiensa huolenpidosta jo omien jälkeläistensä ja mahd. sitä seuraavien sukupolvien hoivan lisäksi. 

Toki useat haluavat voimavarojen ja taloudellisen kestokyvyn salliessa auttaa läheisiään, joskus jopa hyvinvointinsa uhalla. Yhteiskunnan tulisikin suojella mm. omaishoitajien jaksamista omaishoidon vapailla ja hyvinvointia tukevilla toimilla. 

Omaishoidon tulisi olla kuitenkin aito vaihtoehto, ei pakotettu ratkaisu esim. perheyhteisön taloudellisesti haastavassa tilanteessa. Useilla eläkeikäänsä lähestyvillä voi olla myös oma kuormittavakin kokoaikatyö, josta pyrkivät selviytymään mm. omista terveys- tai jaksamishaasteista huolimatta, ja josta saatu palkkatulo hädin tuskin riittää edes henkilökohtaisten kulujen kattamiseen.

Tämän lisäksi voi olla myös yhteiskuntaa eri tavoin tukevia vapaa-ajan harrasteita, mm. kolmannen sektorin järjestötoimintaa, arvokasta vapaaehtoistyötä ja luottamustoimia, joissa halutaan auttaa eri yhteisöjä ja yhteiskuntaa tai globaalia maailmaa laajemminkin.  Kaiken tulisi kuitenkin perustua lähtökohtaisesti ymmärrettävään vapaaehtoisuuteen, toimijan omaa terveyttä, jaksamista, voimavaroja, kiinnostuneisuutta ja taloudellista kantokykyä kunnioittaen. 

On vaarassa, että mahdollisella hoivapakkoajattelulla emme saavuta sitä, mitä niin kauniisti siitä toivoisimme seuraavan, vaan luomme vain itseään ruokkivan negatiivisen kehän, jossa kaikkien, omista henkilökohtaisista jaksamisen haasteistaankin huolimatta, tulisi jaksaa yhä enemmän ja enemmän. 

Mihin tällaisen kehän lopputulos mielestäsi voisi johtaa?

Nina Hirsiaho
– Kirjoittaja on psykologi, Jyväskylän työllisyyspalveluissa ammatinvalinta- ja uraohjauspsykologina työskennellen
– Kirjoittaja toimii luottamustehtävissä mm. Keski-Suomen hyvinvointialueen turvallisuuslautakunnassa.
– Kirjoittaja on syntyperäinen jyväskyläläinen, ehdolla Petäjäveden kuntavaaleissa sekä Keski-Suomen aluevaaleissa (vihr.)